Kuinka mitään ei koskaan tule valmiiksi

Tunnin päästä on valmistujaisjuhlani. Se on ensimmäiseni koskaan. Minua pelottaa. Entä jos siellä ei olekaan mitään todistusta? Muiden nimet sanotaan ja minun ei? Meidän koulussa opiskelevat tietävät, että siellä sattuu ja tapahtuu ja kun oma valmistumiseni on ollut jo kahdesti tänä keväänä katkolla, kuitenkin viimeksi keskiviikkona jäin siihen luuloon, että kaikki on tehty ja todistus tulee tänään.

Käytännön huolen lisäksi minä hermoilen, koska en usko valmistuvani. Olen kolmenkymmenen ja olen jättänyt kouluja kesken enemmän kuin keskivertoihminen on aloittanutkaan. Olen sarjakeskeyttäjä. Olen onnistunut välttämään kaikenlaista valmistumista tähän asti, kaksivuotisen merkantin tutkinnon paperitkin lähetettiin jälkikäteen kotiin, silloin en juhlinut, koska tavoite oli kolmivuotisessa tutkinnossa seuraavana keväänä, jota ennen, yllätys, keskeytin. Yrittäjäkurssin jaksoin istua, vaikka sielläkin alkoi olla ilmassa turnausväsymystä kolmen kuukauden kurssin loppupuolella. Se ei tosin olekaan mikään ammattitutkintopaperi.

Työpaikoistani olen ottanut lopputilin työsuhteen näyttäessä "valmiilta" ja "varmalta" tai kieltäytynyt määräaikaisuuden uusimisesta. Olen vältellyt jopa viimeisiä työpäiviä, paniikkioireet ovat aiheuttaneet sairastumista (migreenin voi saada myös jännittämisestä) tai olen järjestellyt ylityövapaita viimeisiksi päiviksi.

Hyvänä harrastuksena pitämäni opiskelu avoimessa ammattikorkeakoulussa tai avoimessa yliopistossa tai kansalaisopiston kursseilla on säännöllisin keskeyttämäni asia. Muistaakseni venäjän kielen intensiivikurssin kävin loppuun saakka, mutta muuten olen jättänyt jopa menemättä ensimmäiselle kerralle.

Minä torpedoin itseäni jatkuvasti. En uskalla saattaa asioita loppuun. Mitä minä sitten tekisin, kun olisi paperi kädessä? Seuraako siitä todella tyhjyyden tunne, kaikki on lopussa ja edessä ei ole mitään? Saako siitä nauttia, että tekee jotain valmiiksi? Saako sillä kehua? Vai pitääkö vähätellä?

Tällä hetkellä näyttää vakavalta vähättelyltä. En ole kutsunut koulun juhlaan muita kuin poikani. En ole suunnitellut minkäänlaisia juhlia sukulaisille eikä enää tähän hätään ehtisikään. Miksi suunnittelisin, kun en itsekään uskalla uskoa siihen, että saan tänään todistuksen.

Valikoivaa syrjintää

En tiedä itkisikö vai nauraisiko, kun sama ihminen, joka vihaa tummaihoista R-kioskiyrittäjää, kuolaa naapurissa päivät pitkät pikkubikineissä aurinkoa ottavan venäläisen yh-äidin perään.

Rasistin ei tarvitse olla tasapuolinen tai looginen: jostain syystä ihanien thai-, venäläis- tai mistä vaan tulevien maahanmuuttajanaisten tulo Suomeen on mahtavaa, vaikka heillä ei olisikaan muuta työtä kuin ilahduttaa kauneudellaan suomalaisia (maksusta tai ilman). Sen sijaan bussikuskit hakataan, pizzerianpitäjiä päin syljetään ja siivoojia kiusataan kaatamalla roskiksia, jos ihonväri on väärä. Nämä palveluammatteihin hakeutuvat, usein miehet, elättävät työllään itsensä ja perheensä ja heidän voi kokea elävän "maassa maan tavalla", kuten nyt joka puolelta huudetaan. Silti he saavat joka päivä paskaa niskaansa.

Vähän yhtä viehättävää kuin miesporukan jutut siitä, miten homot ovat ällöttäviä, mutta lesboja voi katsella tuntikausia.

Valmennus! Menkää valmennukseen!

Olen löytänyt uuden huumeen, no jaa, ainakin tehokkaan korvikkeen valmiiksi hyvälle itsetunnolle.

Käyn valmennuksessa. Ei, en enää käy terapiassa, kävin kolme vuotta ja kaiketi nyt on myllätty riittävästi meikäläisen peikkoja, kaipa niitä voi sitten myllätä huonoina hetkinä itseksensä jos vielä tarvis on.

Valmennus sen sijaan katsoo tulevaisuuteen ja menneistä mukana kulkevat vain opitut asiat. Käyn muutaman kerran henkilökohtaisessa valmennuksessa yrittäjäkurssin tiimoilta, sieltä yhden kouluttajan kanssa on mahdollisuus opetella joitakin tunteja itsensäkehittämistä ihan ilmaiseksi. Kun vaihtoehto oli opetella taloushallintoasioita, tuhahdin ja ajattelin: kuka sitä rahaa tarvitsee, tärkeämpää on hyvä mieli! Ja tänä keväänä on ajoittain ollut paha ja välillä pahempikin mieli, joten tsemppaamista tarvitaan.

Toinen neuvoni on siis: menkää yrittäjyyskurssille, koska sieltä saa kaikenlaista apua ja tukea ja näköjään myös henkilökohtaista valmennusta, joka tekee hyvästä päivästäsi ihanan.

Tee itse ne läksyt jos ei lapsesi tee!

Erityislapsen kanssa eläminen on aika erityistä myös vanhemmalle. Esimerkiksi keskustelu läksyjen tekemisestä tavallisten lasten vanhempien, pienten lasten vanhempien tai lapsettomien kanssa, se muistuttaa kovasti pään hakkaamista seinään ja huutamista kuuroille. Se sattuu ja siitä tulee hölmö olo. Se on myös täysin turhaa.

Uutena ongelmana kohtasin tänä keväänä sen, ettei kouluasioista voi puhua myöskään etävanhemman kanssa. Sekin on kuin juoksuhiekassa ponnistelisi. Etävanhempi ei tietenkään kamppaile samojen ongelmien kanssa kuin lähivanhempi, etävanhemman tehtävistä vaikeimpia lienee jättää pysyvä muistijälki itsestään lapsen mieleen, yrittää tutustua lapseen kymmenesosassa sitä aikaa, jonka lähivanhempi saa itselleen samaan tehtävään eikä viikonloppuisin ole läksyjä, joten hänelle on se ja sama, miten paljon lapsen kanssa asuva vanhempi joutuu tekemään työtä sen eteen, että lapsen oppivelvollisuus täyttyisi. Etävanhempi ei välttämättä huomaa niitä erityispiirteitä, jotka vaikeuttavat lapsen koulunkäyntiä, koska hän katsoo ne vain hurmaaviksi omiksi piirteikseen. Poika on vaan tullut isäänsä. Lähivanhemman tietoa lapsen rajoituksista ja erityispiirteistä vähätellään koko ajan: tuo on vaan tuollaista kukkahattupuhetta. Toiminnanohjauskortit ne vasta paskaa ovatkin! Oikeastaan koko kouluhomma on ihan pakkopullaa, tämän asenteen siirtymiseksi lapseen tehdään kaikki mahdollinen. Lähivanhemman on turha myöskään kertoa rutiineista ja niiden merkityksistä erityislapsen elämässä: kun ollaan etävanhemman luona, mennään nukkumaan milloin huvittaa jos ollenkaan eikä tarvitse syödä ruokaa tai pestä hampaita, jos ei lapsi itse muista. Kotiin palaa sunnuntaisin hyvin väsynyt lapsi, joka kiukuttelee kotona sääntöjen ollessa tavalliset, ei puhuta edes mistään natsikomennosta.

Opettajalle ehdotin viime palaverissa, että jospa minä sitten itse teen tästä lähtien lapseni läksyt niin pääsemme kaikki helpommalla. Hän ymmärsi sen huumoriksi. Kaikista muista en olisi ihan varma.

Kelpaanko minä

Kirjoitin tietokoneen työpöydälle muistilapun:

Haluan valmistua.

Haluan voida hyvin.

Haluan laihtua.

Se toimi hirveän hyvin viikon ajan, tein näitä kaikkia asioita eteenpäin.

Sitten äiti tuli käymään. Jo ovelta se huusi nauraen, että mikäs nörtti se noin paljon näyttöjä tarvitsee (näitä on kaksi). Nolona suljin ensimmäisenä muistilaput ja sitten myös kaikki muut avoinna olevat työasiat, ettei niillekin naurettaisi. Äiti nauroi myös korkkareille, jotka ovat huiman korkeat, kukonaskelkuvioiset ja ihanat, joten niiden ihanuuden takaisin houkuttelemiseen voi nyt mennä vuosi tai kaksi. Nekin lensivät kaappiin eivätkä komeile turhan päiten työhuoneen lipaston päällä. Kun olin juuri saanut sähköpostia, jonka mukaan en valmistukaan koskaan (käytännössä, teoriassa mahdollisuus on vielä olemassa), olin pahalla tuulella ja kun kerroin miksi, vastaus oli, että yritähän nyt jostain koulusta valmistua. Tomaatintaimistani selittelin jo ennen kommentteja, että ne eivät ole satotarkoituksessa istutettuja vaan ihan vaan huvikseen, eihän noin pienistä taimista mitään tule.

Tarvitseeko tähän nyt enää mitään sanoa.

Äkkilähtö tuli yllättäen

"Tilaamanne passi on saapunut. Noutopaikka on Tämän Kylän poliisiasema."

Ja ajatukset lähtivät välittömästi Suomen rajojen ulkopuolelle.

Missä sää oot, mä en oo siellä

Minusta oli hyvä näpäytys, kun Tare sanoi kiekkopojille, että olette nyt aika monien päiväkotilaisten esikuvia, muistakaa se. Pojat vastasi jotain, että öööörps ja halasi Tarjaa pitkään. Tuskin huomasivat, että pressa vittuili. Harvalle sellaista kunniaa varmaan suotu vajaa vuorokausi maailmanmestaruuden voittamisen jälkeen.

Ilmaveivaajien käytös oli mielestäni luokatonta, mutta minähän olenkin vain kukkahattutäti, niuhottaja, tiukkapipo, kalkkis, asioihinpuuttuja ja arvostelija. Ja ties mitä muita synonyymeja henkilölle, joka ei sulata suomalaista alkoholinpalvontaa. Kaiken saa anteeksi, kun on vaan ollut kännissä. Aina voi sanoa, ettei muista. Aina voi käyttäytyä, kuin ei muistaisikaan. Ilo ilman viinaa on teeskentelyä. Viis lapsista ja työssäjaksamisesta, mitä siitä jos ulkona paistaa aurinko, sohvan pohjalla on kiva maata koko päivä. Viinasta voi laulaa lauluja ja sillä voi hukuttaa kaikki ongelmansa.

Mitä enemmän on joutunut katsomaan humalaisia ihmisiä, sen vähemmän on jaksanut itse juoda, mikä on johtanut kohdallani lähes absolutismiin. Ihanneannos alkoholia oli ennen minun kohdallani kolme annosta, mutta se on pikkuhiljaa tippunut kahteen tai yhteen. Nyt ei huvita enää yksikään, elämäni on siis pilalla, kun en voi osallistua enää mihinkään suomalaisiin kemuihin. Ennen pystyin ostamaan kuusi tölkkiä, laitoin ne jääkaappiin ja join illan aikana hitaasti kolme, jolloin kaikki luulivat minun juoneen "tarpeeksi", koska loput kolme tölkkiä mahtuivat laukkuun piiloon. Olin siis sala-absolutisti, peittelin pakonomaisesti juomattomuuttani.

Jos minulla ei olisi pelkoa oman alkoholismin popsahtamisesta pintaan, olisin varmaankin liittynyt muiden seuraan ja alkanut itsekin juopotella aina, kun vapaat sen sallivat, minun kohdallani siis aika paljon. Tällä viikollakin olisin voinut olla kuusi päivää kännissä. Sehän olisi ollut lystiä. Ensi viikolla en olisikaan ehkä kyennyt sängystä ylös, muutta mitä siitä, harjoitus tekee mestarin.

Olet missä syöt

Minulla on amerikkalaishenkinen teoria liike-elämän ja lounaselämän yhteydestä. Sen teorian nimi on "Olet missä syöt".

Jos haluat luoda kontakteja ja päästä "piireihin", valitse porukkasi ja sen jälkeen ala lounastaa siellä, missä hekin lounastavat. Jos olet rohkea, voit mennä muiden pöytään istumaan, mutta pelkkä läsnäolosi alkaa jossakin vaiheessa tuottaa kontakteja. Toivottavasti rahasi eivät lopu sitä ennen!

Miksi tämä toimii?

1. Mutkan kautta: Jos joku "tärkeä" tai "hyvä" liike-elämän kontakti on nähnyt nassusi jossakin aiemmin, se mataloittaa huomattavasti hänen kynnystään asioida kanssasi. Jos hän näkee sinut melkein päivittäin tai vaikka viikottain, hän tunnistaa melko varmasti naamasi, jos se on esimerkiksi työhakemuksessa tai yrityksesi nettisivuilla.
2. Suoraan: Joku voi istua pöytääsi, koska näytät tutulta ja näin ollen vaarattomalta. Viriävä keskustelu voi olla mitä tahansa, mutta sen kuluessa voi joko tuoda esille tai olla tuomatta itseään ja osaamistaan. Vaikka et sanoisi halaistua sanaa osaamisestasi, kohta 1. jää edelleen voimaan.
3. Vaikkei tämä toimisikaan, tutustut eri lounaspaikkoihin ja löydät sen, joka itsellesi sopii parhaiten.

Suositellaan myös sinkuille: mene paikkoihin, joissa liikkuu ihmisiä, joiden kanssa haluaisit seurustella. Se tuottaa tulosta ennemmin tai myöhemmin.

Nokkapokka

En voi uskoa, että vielä 2010-luvulla näen ihmisiä, jotka kannustavat ja ovat itse valmiita väkivaltaisiin tekoihin. Lähiaikoina näitä on näkynyt sekä suurvaltojen johtajistossa, että ihan omassa lähipiirissäni. En ymmärrä, sillä vaikka itsenikin tekisi välillä mieli huitaista, en sitä tekisi ihan periaatteen syystä. Väkivalta ei ratkaise ongelmia vaan tuo niitä lisää. Kosto tuo lisää kostoa ja usein myös sivulliset kärsivät.

Onhan tässä omakin lehmä ojassa: kaltaiseni wannabe-intellektuelli toimistotyöskentelijä ei pärjäisi edes pienemmälleen, saati samanmittaiselle taistelijalle. Minun on siis viisainta joko pidättäytyä sanallisessa kamppailussa tai mieluummin ymmärtää pitää myös turpani kiinni, ellen halua saada turpaani. Kipukynnyksenikin on esteetöntä mallia, joten luultavasti kuolisin sokkireaktioon, jos joku uhkaisi lyödä minua.

Siksi minä vähän pelkään joitakin ihmisiä, joiden menneisyyteen kuuluu huumeita, väkivaltaa ja kostonhimoa. Nyt on myös aihetta pelätä, koska sanallisen arkkuni olen aukaissut väärässä kohdassa. Pitää siis katsella tarkemmin ympärilleen kaupungilla kävellessä, koska on sitä ennenkin maattu kadulla sama vihainen nainen istumassa päällä ja hakkaamassa päätä katuun. Silloin tuli takaapäin ja taklasi jalat alta. Jotkut ei ehkä muutu kymmenessä vuodessa tai jos johonkin suuntaan niin korkeintaan pahemmiksi.

N-sana

Onko oikeus olla huolissaan omasta itsestään, jos ajattelee aina vain vähemmän itseään ja aina vain enemmän toisia ihmisiä, toisten ihmisten tehdessä aina vain vähemmän kyseisen henkilön, minun oman rakkaan itseni hyväksi?

Yhden narsistisen pitkän ystävyyden heitin romukoppaan syyllä, joka varmaan oli enemmän teko- kuin oikea. Se tuntui oikealta ratkaisulta ja vaikka ajoittain on ollutkin sen jälkeen yksinäistä, koska kyseinen henkilö vei aiemmin kaiken aikani ja kaikki voimani, on ratkaisu tuntunut helpottavalta. Monta lasta vain meni sen pesuveden mukana, ystäviä, jotka valitsivat puolensa. Jäi onneksi myös niitä, jotka valitsivat tämän puolen tai eivät valinneet mitään.

Silti on hämmentävää, että joku ihminen, jota on kaikki syyt vihata, voi herättää myös ikävän tunteita, tyhjyyttä ja epäröintiä.Jos se ihminen on kuitenkin antanut sinulle ajoittain jakamatonta huomiotaan ja saanut sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi hetkittäin, kuitenkin seuraavassa hetkessä vaatien sinua antamaan kaikkesi ja enemmänkin, sen ihmisen ääni on iloisena soittanut sinulle muuttuen kuitenkin kireäksi, koska et voinutkaan juuri nyt lainata rahaa tai autoa tai hoitaa lemmikkiä. Niin monta plussaa, niin monta miinusta enemmän. Kuitenkin ne plussat painavat vaakakupissa enemmän, ajattelen, että ehkä sittenkin tulkitsin väärin, ehkä jos vain olisin kysynyt suoraan, käytätkö minua hyväksi ja tietenkin vastaus olisi ollut, että en tietenkään, höpsö, minähän rakastan sinua. Se olisi ollut valetta, mutta olisihan se voinut viedä ystävyyden karikkojen yli.

Nyt on ollut pohdinnassa, miten vähentää toisen narsistisen luonteen miellyttämistä ja kaikkensa antamista, kuinka katkaista oma miellyttämisen hinku. Onko toisen miellyttäminen sen arvoista? Jos toinen kylmenee ollessasi eri mieltä, rankaisee sinua julmasti yrittäessäsi sopia erimielisyyttä ja ylipäätään suvaitsee sinua vain ollessaan yhä harvemmin hyvällä tuulella, miksi hitossa edes yrittää. Onko olemassa jokin puolivälin malli, joka sallisi minun elää omaa elämääni katkeroitumatta?

Lapsesta lähtien olen yrittänyt miellyttää, olla kiltti ja reipas. Äärimmäisyyksien kautta olen huomannut, että tarvittaessa kykenen itsekin ottamaan toisesta ihmisestä ns. kaiken hyödyn irti, jos hän alkaa matelemaan edessäni. Sen olen oppinut matelemalla ensin itse. Nyt minua taas poljetaan, mihin tämä johtaa?

Ruma temppu

Tänään minulle kerrottiin, että olen arvostellut jonkun ulkonäköä joskus jossakin tilanteessa. Mietin koko iltapäivän, mikä tuo tilanne olisi ollut ja tajusin, että kyseessä on seurassa leimaantuminen. Olen viettänyt paljon aikaa sellaisen ihmisen kanssa, joka itse täydellisyytenä tykkäsi morkata ihmisten ulkonäköä. Koska en viime vuosina jaksanut edes myötäillä, ei minua voi yhdistää muiden ulkonäön haukkumiseen millään ilveellä, mutta mielikuva on päässyt syntymään. Muistutus itselleni: valitse seurasi tarkemmin jatkossa.

Lähtökohtahan on, että jos on ruma kuin petolinnun perse, ei ole varaa huudella. Lisäksi olen sitä mieltä, että syntymäruma ei voi ulkonäölleen ihmeitä tehdä, jos ei kirurginveitseen turvaudu. Maalata voi, mutta sekin on kivinen tie ja toistuu joka ikinen aamu. Ulkonäkö on perimäkysymys. Perintötekijät tekevät joskus ylläreitä, mutta todennäköisempää on, että rumasta ihmisestä putkahtaa ulos ruma ihminen, kuin että geenit jotenkin kaunistautuisivat kohdussa. Itse olen tästä syystä nuorena päättänyt olla lisääntymättä ja päätöksestä huolimatta lisäännyttyäni kiittänyt luonnonvoimia siitä, että lapsi oli poika. Pojillehan tämä ulkonäköasia ei ole niin herkkä, viimeistään keski-iässä lähes kaikista miehistä tulee rumia ja erot tasoittuvat, eivätkä naiset niin ole ulkonäön perään, ennemmin rahan ja maineen.

Kulttuuri, jossa etenkin naisten ulkonäköä saa vapaasti arvostella ja myös kohteelle arvionsa huudella, tekee ruman naisen elämästä vaikeaa. Jos itsetuntosi on muutenkin murusina pitkin pihaa, ei siihen auta tieto siitä, ettei satunnainen ohikulkeva mies sinua panisi vaikka hänelle siitä maksettaisi. Toisaalta lapsesta asti jatkunut kiusaaminen vahvistaa, joten itku ei tule siinä ihmisten edessä, vaan vasta myöhemmin kotona, jos ollenkaan. Itsensä voi kovettaa, mikä voi tosin tuoda ilmeeseen lisää epämiellyttävyyttä. Joskus ruma nainen jopa kuittaa takaisin, koska eivät ne huutelijatkaan sieltä parhaasta päästä ole, jos nyt ulkonäkö olisikin priimaa niin käytöstapojen puute antaa huonon sisällön ilmi.

Ruma nainen joutuu tekemään tuhat kertaa enemmän työtä, ettei häntä pidettäisi laiskana ja osaamattomana, jos sekään auttaa, sillä useimpiin työpaikkoihin on rima, tavallisen näköinen otetaan, mutta rumaa ei koskaan. Myös henkilökohtaisessa elämässä rumat naiset joutuvat kohtaamaan esteitä, joista kaunottaret ja miehet eivät ole kuulleetkaan (vaikka aiheuttavat osan murheista katselemalla, huutelemalla ja osoittelemalla), ainakaan olevinaan eivät ole kuulleet. Jos naisilla on työelämässä lasikatto, rumilla naisilla tuo katto on kylmää terästä ja vaikka sen ohittaisi, ulkonäkö on luultavasti ainoa asia, joka rumasta naisesta muistetaan, olkoon sitten vaikka maan ensimmäinen naispresidentti.

Satunnaisiin seksisuhteisiin ruma nainen kelpaa, koska ruma nainen on helppo heittää pois kyllästymisen myötä eikä miehelle tule paineita miellyttää rumaa naista pysyvän suhteen toivossa. Ruma nainen ei pidä meteliä itsestään ja pyrkii miellyttämään miestä sängyssä, koska muitakaan naisellisia avuja rumalla naisella ei ole käytössään. Tästä syystä rumat naiset ovat usein hyviä sängyssä, mutta joutuvat valitettavasti suhteisiin, joissa heitä vain käytetään hyväksi ja kun kauniimpi "aviopuolisoaines" tulee paikalle, heidät heivataan surutta sivuun.

Ei kun. Kaikki ihmisethän on kauniita, omalla tavallaan? Tä?

Hajurako

Jos asiat muuten olisivat ihan kunnossa, aina voi valittaa liikenteestä. Ensin oman perheen autoiluun liittyvät kehitys- vai taantuma-askeleet.

Vaihdoin Audini Audiin. Kivaan, siniseen ja nopeaan. Mieheen tarttui heti Audi-miehen oireet: kävin huoltsikalta kahvia ja missäpä muuallakaan kuin invaparkkiruudussa oli meidän nelipyörämopedi parkissa odottamassa emäntää. Valikoiva värisokeus vaikeuttaa keltaisten ja valkoisten keskiviivojen ja punaisen ja keltaisen liikennevalon erottamista, joten mennään omilla säännöillä: Audi-säännöillä. Ohitusten määrä on kymmenkertaistunut.

Itsehän en muuttunut, sillä olenhan valmiiksi Audi-kuski. Nyt voin vielä enemmän viis veisata säännöistä, koska Audissani on automaattivaihteet, vakionopeudensäädin, käsinoja ja superkiihtyvyys. Kun ei tarvitse näppäillä vaihteita, voin keskittyä näppäilemään puhelinta, tekstiviestien kirjoittamisesta olen ottanut aimo harppauksen sähköpostien lähettämiseen! Eikä se kosketusnäyttö ole ollenkaan hankalampi ajaessa kuin vanhat näppäimet!

Mutta ne muut liikenteen törttöilijät! Voinko pyytää Teitä, arvoisa Autoilija, vaihtamaan tuulilasinpesunesteenne siitä kitkerän hajuisesta Lasolista sellaiseen halpaan, mutta lähes tuoksuttomaan siniseen litkuun, jota myydään paitsi isommissa pöniköissä, myös halvemmalla hinnalla? Itikka, Lady tai Perus, aivan sama migreenin aiheuttaja, viehko tuoksu leijailee vain edessäajavan suihkuttimista, pisaraakaan nestettä ei näy, mutta käry haisee sadan metrin päähän enkä voi ajaa riittävän lähellä autonne perää nähdäkseni rekisterinumeronne. (Sehän on perusohje, jonossa roikutaan siinä hajutuntumassa. Tä?)

Aikaisimmat aamut

Kun koira herättää kello 4.22, tekisi mieli murista ja vetää peittoa tarkemmin korville. Siitä kuitenkin seuraisi loputon taistelu siitä, missä on koiran paikka, koska koira hyppisi sänkyyn ja minä nostaisin sen takaisin lattialle ja se hyppäisi takaisin sänkyyn ja minä nostaisin sen lattialle ja niin edespäin, kunnes toinen meistä luovuttaisi ja voin kertoa, että se olisin kuitenkin minä, lopulta. Kumpaakaan meistä ei ole siunattu aamu-unisuudella, eikä nopealla uudelleen nukahtamisen taidolla, joten on aivan se ja sama raahautua alakertaan, laittaa kahvi tippumaan ja lenkittää koira.

Kun herää liian aikaisin, siinä on samaa hohtoa kuin siinä, kun jokin tapaaminen peruuntuu viime hetkellä - hei, minullahan on tässä aikaa olla tekemättä mitään tai ihan mitä vaan! Aamuisin on todella kivaa keittää puuroa, joka keitetään tietenkin isoista kaurahiutaleista, joten sitä ei voi tehdä nopeasti eikä mikrossa. On hienoa lukea lehti ihan rauhassa, ellei yhtä jackrussellinterrieriä lasketa häiriöksi, meillä on vielä hieman eriävä mielipide sanomalehden käyttötarkoituksesta. Voi opettaa koiralle uuden tempun, ellei se aamu-ulkoilunsa saatuaan ryömi - arvatkaas minne - no, isännän kainaloon jatkamaan uniaan. Voi kirjoitella laskuja asiakkaille tai tehdä hommia, jotka ovat kesken. Voi ideoida uusia hommia, joita voi aloittaa.

Aikaisin aamulla puhelin ei soi, koska kukaan muu ei ole hereillä. Ajatukset saavat kiertää ihan omaa rataansa. Ulkona on aivan mielettömän kaunista ja rauhallista.

"Enhän mä oo sun äitis"

Vuoden rankimmat bileet on selvitty, hädin tuskin. Vuosi vuodelta tämä on vaikeampaa, tämä "teeskentelen, että tämä on ihana päivä" ja "tämän pitäisi koskettaa myös minua"-päivä.

Äitienpäivä herättää muuten melko tavallisesti raksuttavissa aivoissani ylenpalttista hermopainetta. On useita syitä, miksi äitienpäivästä olevinaan pitää stressata.

1. äiti-lapsisuhde, äiti-Laitimmainen. Sehän on mitä on, päällisin puolin okei, mutta sisällä kuohuu ja kutisee. En tiedä, voiko mistään syyttää äitiä vai onko oma hermorakenne niin huono, ettei kestä normaalia elämää ja näin ollen on aivan sama, minkälaisissa helmoissa olisin varttunut, täyspäistä tuskin olisi saanut edes pumpulissa pitämällä. On kuitenkin oman pään kannalta parempi, että edes osasta pimeyttä syyttää muita kuin itseään.
2. äiti-lapsisuhde, Laitimmainen-juniori. Sekin on mitä on, ongelmia on jos jonkinlaisia ja osa niistä kaiketi johtuu osaamattomuudesta äitiuralla, osa lapsen ja äidin luonteiden eroavaisuuksista ja osa johtuu määrittelemättömistä asioista. Yksitoista vuotta ja niistä noin puolet jos jonkinmoista taistelua, enimmäkseen henkistä.
3. traumaattiset äitienpäivät, mm. se oma ensimmäinen äitienpäivä, jonka sain viettää yh-äitinä lapsen ollessa 5 kk. Se oli todella huono päivä ja se on leimannut kaikkia äitienpäiviä sen jälkeen.
4. lahjat, annetut. Ainahan sitä miettii, mitä veisi äidille tai mummille, joilla on jo kaikkea ja ensin mainitulla aika lailla kaikenlaista ylimääräistäkin. Viime vuosina luovuus on kuihtunut kukkien suuntaan ja siinäkin vaihtunut leikkokukkakimpuista istutettaviin kesäkukkiin. Jos ei osaa olla sydämellinen, voi olla edes käytännöllinen.
5. lahjat, saadut. Ilmeisesti tai toivottavasti lahjojen määrä on kääntäen verrannollinen siihen, minkä verran minua rakastetaan. Muuten voin lopettaa urani äitinä ja vaimona, sillä olen aivan paska. Lahjahan edellyttää etukäteissuunnittelua, johon juniori ei ole ollut vielä riittävän kehittynyt (korteista kyllä täytyy sanoa, että ne ovat olleet hienoja, siitä plussaa) eikä kassavaratkaan ole olleet riittävät, viikkoraha kun menee nallekarkkeihin lyhentämättömänä. Miehenpuoliskot taas on olleet yllättävän ymmärtämättömiä vihjailuille ja jopa suorille ehdotuksille eikä se ääneen toivottu lahja koskaan korvaisikaan sellaista lahjaa, josta voisi iloisesti yllättyä (ihan tosi, mikä tahansa koru tai kukka tai jokin ihana asia, josta kuka tahansa nainen ilahtuu) (jos ei mitään keksi niin annan vinkin: iltapäivälehdet esittelevät sivukaupalla krääsää, josta voisi edes teeskennellä ihastuvansa ja varoittavat niistä paituleista ja muista perusvirheistä).
6. Facebook. Ei riitä, että koet syyllisyyttä ja kiukkua, pettymystä ja surua. Lisäksi voit lukea jokaikisen ystäväsi FB-statuksesta, miten heidän on viety ulos syömään, lahjottu ja pussailtu ja lapset ovat olleet ihania ja leiponeet kakkua keskenään ja mies on siivonnut keittiönkin ja kaikkea ihanaa! Voi puspus, miten ihana päivä!
7. Uusperhe. Illan pimeinä tunteina keksin vielä miettiä, vihaavatkohan miehen lapset minua. Päädyin siihen lopputulokseen, että luultavasti. Positiivisuus olisikin perseestä.

Ehdotankin siis, että ensi sunnuntaina otetaan uusiksi ja tällaiset epäonnistuneet naisenpuolikkaat päästetään ryömimään takaisin peiton alle vollottamaan ja kieriskelemään itsesäälissään ja heidät houkutellaan takaisin elävien kirjoihin kahvilla, suklaakakulla ja kuohuviinillä, lahjotaan kukilla ja timanteilla. Bonuksena vielä askarrellaan kunniamerkki "Maailman säälittävin äiti".

"Pese ite autos!"

Nypi ite koiras! Siivoa ite huushollis! Tiskaa ite astias! Tee ite lounaas! Rakenna ja remontoi ite talos! Korjaa ite silmälasis! Ihtesä pittää kaikki tehä!

Saanen antaa neuvon: elä ite elämääs, mut elä tukehu kaikkiin hommiis. Onneksi edes sinä olet ahkera ja pidät tätä yhteiskuntaa pystyssä! Vai...?

Minä ulkoistan. Olen laiska, tyhmä ja saamaton. Kaikki toisilla teettämäni asiat eivät kylläkään ole ulkoistettuja pelkästään siksi, että olisin laiska: tiedän autoni ja koirani näyttävän paremmilta, kun niiden ulkonäöstä on vastuussa ammattilainen, jolle maksan tekemisestä ja omasta pienemmästä murheestani. Kyse ei ole ainoastaan tuosta tekemisestä eli en maksa vain siitä, että jotakin suoritetaan, vaan maksan myös osaamisesta, mielenrauhasta ja minun vapaa-ajastani. Kun vielä löysin ne oikeat ammattilaiset, elämäni helpottui!

Kokeiltu on myös itse tekemistä, mistä seurasi auton kohdalla huokauksia ja päänpudistuksia. Jos itse pitäisi joutaa ja tehdä, se jää tekemättä: koti-imurissa on lyhyt johto ja auto seisoo lätäkössä, aurinkoisella kelillä tai sateella ei voi vahata ja optimaalisella imurointi- ja vahauskelillä olen joko töissä tai lenkillä tai ihan missä tahansa muualla eikä tässä pihassa edes saa pestä autoja. Autoa voi muuten vahata oikeilla aineilla ja suojata sen maalipintaa tai vaihtoehtoisesti voi antaa sille valohoitoa ja helliä omakätisiä rapsutuksia kotikäyttöön tarkoitetuilla aineilla, millä on omaan mieleen piristävä vaikutus, mutta auto ei sinun mielentilastasi tiedä!

Autoni pestään ja vahataan yrityksessä, joka työllistää myös muita kuin itse yrittäjän. Koirani turkki nypitään ammattilaisella, joka on tehnyt harrastuksestaan ammatin sen sijaan, että lojuisi kortistossa. Syön usein ulkona, autoni korjaa ja huoltaa autokorjaamo, kodistani pitää huolta huoltomies, yritykseni kirjanpidon tekee kirjanpitäjä, pääasioista päättää kampaaja.

Leipää pöytään siis monille, ei vain minun ansiostani, vaan kaikkien minunlaisteni laiskamatojen ansiosta! Sitä paitsi joka euro on pitänyt ensin töissä hankkia, että sen voi antaa korvaukseksi hyvästä työstä!

Mitä tehdä kaikella säästyneellä ajalla? Ensinnäkään, koko elämän vaivalloisuuksien ulkoistaminen ei valitettavasti ole mahdollista, joten voit tehdä vaikka veroilmoitustasi tai pestä pyykkiä tai tehdä työt, joita et oikein muuten ehdi tekemään. Toiseksi, kaikenlaiseen kuljettamiseen ja siirtymiseen menee osa säästetystä ajasta. Koska kuitenkaan en halua olla sitä mieltä, että vain kansantalouden tähden ulkoistan (saati sitten turhan päiten), ehdotan, että säästetyllä ajallla voi maata sohvalla tai kylvyssä ajattelematta mitään tai käydä lenkillä tai tehdä suklaakakun tai katsoa tomaattien kasvamista takapihalla. Jos oikein höveli haluaa olla, tekee vapaaehtoishommia: joko oikein järjestössä tai sitten vaan jututtamalla vanhaa ihmistä, joka kaipaa seuraa.

Alku

Kuten kaikki blogit maailmassa, tämäkin aloittaa varsin hohdokkain sanoin:

Minun pitää nyt mennä, koska ostin lauantaina jackrussellinterrierin ja ulkona on aurinkoinen sää. Palataan myöhemmin.

Muistettavaksi itselle: anna olla laitimmainen kerta, kun perustat blogin miettimättä räväkkää aloitusta.