Historia

Kotikoti

Minulla on ollut tavallinen lapsuus maalla, vanhempani erosivat vasta kun muutin pois kotoa, olen perheeni esikoinen, vahinkolapsena maailmaan päästetty. Rakastan veljeäni, olen hieman vieraantunut vanhemmistani mutta haluan heidän kanssaan olla ja elää sovussa. Kotoa on kannustettu koulunkäyntiin ja työntekoon ja hyvän elämän tavoitteluun. 

Koulu

Koulussa kiusattiin sekä ala- että yläasteella. Olen kirjaviisas: opiskelu on ollut helppoa, mutta olen alisuoriutunut muun elämänhallinnan puutteessa. Olen keskeyttänyt lähes kaikki opintoni, siitä on muodostunut jopa kaava: kun maali häämöttää, menen paniikkiin. Takana on kaupallisia opintoja, ammattikouluopintoja ja viestinnän opintoja.

Työ 

Olen tehnyt monia eri töitä ja etsinyt paikkaani työelämässä. Tällä hetkellä vastaan puhelimeen asiakaspalvelussa, kutsuttakoon minua vaikka puhelinvirkailijaksi. Olen mielestäni liian lahjakas työhöni, mutta en jaksa tavoitella parempaa.

Minusta tuli perhe

Olen saanut lapseni nuorena, en suunniteltuna mutta toivottuna. Olen ollut aina yksinhuoltaja, myös silloin kun olen ollut jonkun miehen kanssa: minun ja lapseni suhde on pysyvyys, jos mikään muu ei ole ollut. Lapsi on ainoa asia maailmassa, mikä saa minut pelkäämään mitään. Lapsi on ollut terve, mutta joutunut kerran sairaalaan viikoiksi onnettomuuden vuoksi. Silloin minustakin tuli vähän hysteerinen, sitä ennen olin vähän huoleton teiniäiti. Nyt siis jo teinin äiti.

Parisuhdetaidottomuus

Muutama vakava parisuhde on mennyt liian vakavaksi. Naimisissa olen ollut kahdesti. Ensimmäinen liitto kariutui siihen, etten saanut käsiteltyä omaa vajavaisuuttani ihmisenä, en ollut vielä valmis jakamaan elämääni toisen kanssa, halusin vain saada kaiken nyt ja heti. Toinen osapuoli uppoutui työhön, minä uppouduin vapauteni kannatteluun, kapinoin sitoutumista vastaan typerin tempuin. Halusin olla vapaa ja varattu yhtä aikaa. Erosimme epäsovussa kuuden yhteisen vuoden jälkeen eikä ollut erilleen kasvamista vaan suhteen repimistä kaikin voimin, emme ole olleet yhteyksissä sen jälkeen. Muistelen ensimmäistä aviomiestä lämmöllä mutta en kaipauksella, hän ehkä vihaa minua koko sydämestään.

Toinen avioliittoni oli ensimmäisen päättymisen laastarointia: jostain syystä en osaa vastata kosintaan kieltävästi. Jo alussa tiesin tehneeni virheen, mutta annoin sen anteeksi itselleni ja toiselle ja jatkoin sitkeää toivomista paremmasta huomisesta, seuraavasta viikonlopusta ja kesälomasta. Seurasi hulluutta, virheitä, anteeksiantoa ja katumusta, raskaita aamuja ja myös niitä vähemmän raskaita aamuja. Kolmivuotinen sota, josta viimeinen vuosi oli jo irtautumista ja erillään olemista minun osaltani ja vähemmän onnistunutta irtautumista toisen osapuolen taholta, päättyi tapon yritykseen: moniongelmainen vyyhtimme saavutti kulminaationsa päätymällä lähes iltalehtien otsikoihin ystävänpäivän seutuun vuonna 2013.

Mutta minä selvisin hengissä, kiitos hereillä olleen naapurin ja oman nopean reagoinnin ja toisen osapuolen humalatilan. Nyt minulla on tunne kuolemattomuudesta ja olen humalassa vapaudesta.

Onneksi ehdin vuoden irtautumiseni aikana rakentaa myös pääni siihen kuntoon, että pystyin ottamaan vastaan tämän kaiken, mitä oli tulossa, ja pystyin myös jatkuvasti vastustamaan ajautumista takaisin siihen paskassa kieriskelyyn, mitä elämäni oli vielä vuosi sitten. Nyt vastustaminen on tarpeetonta, lähestymiskielto, oma vahvuus ja tapahtuneen peruuttamattomuus on vapauttanut minut tuosta entisen puolison vallankäytöstä, syyllistämisestä ja kiristämisestä ja uhkailusta. Parin vuoden ajan jatkunut terrori on ollut alussa hienovaraisempaa, mutta nyt viime aikoina se on ollut jo niin älytöntä, etten pidä sitä vakavana uhkana. En usko lastensuojelun tai poliisin olevan kiinnostunut vaatimattomasta arjestani, vaikka minusta tehtäisiin mitä ilmoituksia. Fyysinen hyökkäys oli se viimeinen pisara: ei minun tarvitse kannatella toisen ihmisen elämää vaan keskittyä omaani. En minä voi auttaa, varsinkaan jos avunpyyntöjen tarkoitus on vain sitoa minut menneeseen ja mikä pahinta, toisella on halu viedä minulta elämäni: jos et ole minun, et ole kenenkään muunkaan. Lapsellinen ajatus, kuin olisin jotain, minkä voi omistaa.

Käännekohta elämässäni on siis ollut tämä toinen avioliitto ja etenkin suhteen päättyminen ja venkoilu vuoden ajan ja sitten tämä pysäyttävä väkivaltarikos. Jollain kierolla tavalla olen siitä oikeastaan kiitollinen: se on avannut silmäni enkä tee enää mitään asioita vain tekemisen pakosta (ennenkin olen elänyt näin, mutta se on vain vahvistunut tapahtuneen myötä). Jos mikä tahansa päivä voi olla viimeinen, miksi elää vastoin itseään.

Kaiken viimeaikaisen sotkun keskellä olen myös tavannut ihmisen, jonka kanssa tulevaisuus voisi olla parasta mahdollista, tällä rikkinäisellä sielulla ja puutteellisella elämäntaidolla. Hän ei onneksi pelkää menneitäni eikä myöskään tulevaa.