Kuinka mitään ei koskaan tule valmiiksi

Tunnin päästä on valmistujaisjuhlani. Se on ensimmäiseni koskaan. Minua pelottaa. Entä jos siellä ei olekaan mitään todistusta? Muiden nimet sanotaan ja minun ei? Meidän koulussa opiskelevat tietävät, että siellä sattuu ja tapahtuu ja kun oma valmistumiseni on ollut jo kahdesti tänä keväänä katkolla, kuitenkin viimeksi keskiviikkona jäin siihen luuloon, että kaikki on tehty ja todistus tulee tänään.

Käytännön huolen lisäksi minä hermoilen, koska en usko valmistuvani. Olen kolmenkymmenen ja olen jättänyt kouluja kesken enemmän kuin keskivertoihminen on aloittanutkaan. Olen sarjakeskeyttäjä. Olen onnistunut välttämään kaikenlaista valmistumista tähän asti, kaksivuotisen merkantin tutkinnon paperitkin lähetettiin jälkikäteen kotiin, silloin en juhlinut, koska tavoite oli kolmivuotisessa tutkinnossa seuraavana keväänä, jota ennen, yllätys, keskeytin. Yrittäjäkurssin jaksoin istua, vaikka sielläkin alkoi olla ilmassa turnausväsymystä kolmen kuukauden kurssin loppupuolella. Se ei tosin olekaan mikään ammattitutkintopaperi.

Työpaikoistani olen ottanut lopputilin työsuhteen näyttäessä "valmiilta" ja "varmalta" tai kieltäytynyt määräaikaisuuden uusimisesta. Olen vältellyt jopa viimeisiä työpäiviä, paniikkioireet ovat aiheuttaneet sairastumista (migreenin voi saada myös jännittämisestä) tai olen järjestellyt ylityövapaita viimeisiksi päiviksi.

Hyvänä harrastuksena pitämäni opiskelu avoimessa ammattikorkeakoulussa tai avoimessa yliopistossa tai kansalaisopiston kursseilla on säännöllisin keskeyttämäni asia. Muistaakseni venäjän kielen intensiivikurssin kävin loppuun saakka, mutta muuten olen jättänyt jopa menemättä ensimmäiselle kerralle.

Minä torpedoin itseäni jatkuvasti. En uskalla saattaa asioita loppuun. Mitä minä sitten tekisin, kun olisi paperi kädessä? Seuraako siitä todella tyhjyyden tunne, kaikki on lopussa ja edessä ei ole mitään? Saako siitä nauttia, että tekee jotain valmiiksi? Saako sillä kehua? Vai pitääkö vähätellä?

Tällä hetkellä näyttää vakavalta vähättelyltä. En ole kutsunut koulun juhlaan muita kuin poikani. En ole suunnitellut minkäänlaisia juhlia sukulaisille eikä enää tähän hätään ehtisikään. Miksi suunnittelisin, kun en itsekään uskalla uskoa siihen, että saan tänään todistuksen.

Valikoivaa syrjintää

En tiedä itkisikö vai nauraisiko, kun sama ihminen, joka vihaa tummaihoista R-kioskiyrittäjää, kuolaa naapurissa päivät pitkät pikkubikineissä aurinkoa ottavan venäläisen yh-äidin perään.

Rasistin ei tarvitse olla tasapuolinen tai looginen: jostain syystä ihanien thai-, venäläis- tai mistä vaan tulevien maahanmuuttajanaisten tulo Suomeen on mahtavaa, vaikka heillä ei olisikaan muuta työtä kuin ilahduttaa kauneudellaan suomalaisia (maksusta tai ilman). Sen sijaan bussikuskit hakataan, pizzerianpitäjiä päin syljetään ja siivoojia kiusataan kaatamalla roskiksia, jos ihonväri on väärä. Nämä palveluammatteihin hakeutuvat, usein miehet, elättävät työllään itsensä ja perheensä ja heidän voi kokea elävän "maassa maan tavalla", kuten nyt joka puolelta huudetaan. Silti he saavat joka päivä paskaa niskaansa.

Vähän yhtä viehättävää kuin miesporukan jutut siitä, miten homot ovat ällöttäviä, mutta lesboja voi katsella tuntikausia.

Valmennus! Menkää valmennukseen!

Olen löytänyt uuden huumeen, no jaa, ainakin tehokkaan korvikkeen valmiiksi hyvälle itsetunnolle.

Käyn valmennuksessa. Ei, en enää käy terapiassa, kävin kolme vuotta ja kaiketi nyt on myllätty riittävästi meikäläisen peikkoja, kaipa niitä voi sitten myllätä huonoina hetkinä itseksensä jos vielä tarvis on.

Valmennus sen sijaan katsoo tulevaisuuteen ja menneistä mukana kulkevat vain opitut asiat. Käyn muutaman kerran henkilökohtaisessa valmennuksessa yrittäjäkurssin tiimoilta, sieltä yhden kouluttajan kanssa on mahdollisuus opetella joitakin tunteja itsensäkehittämistä ihan ilmaiseksi. Kun vaihtoehto oli opetella taloushallintoasioita, tuhahdin ja ajattelin: kuka sitä rahaa tarvitsee, tärkeämpää on hyvä mieli! Ja tänä keväänä on ajoittain ollut paha ja välillä pahempikin mieli, joten tsemppaamista tarvitaan.

Toinen neuvoni on siis: menkää yrittäjyyskurssille, koska sieltä saa kaikenlaista apua ja tukea ja näköjään myös henkilökohtaista valmennusta, joka tekee hyvästä päivästäsi ihanan.

Tee itse ne läksyt jos ei lapsesi tee!

Erityislapsen kanssa eläminen on aika erityistä myös vanhemmalle. Esimerkiksi keskustelu läksyjen tekemisestä tavallisten lasten vanhempien, pienten lasten vanhempien tai lapsettomien kanssa, se muistuttaa kovasti pään hakkaamista seinään ja huutamista kuuroille. Se sattuu ja siitä tulee hölmö olo. Se on myös täysin turhaa.

Uutena ongelmana kohtasin tänä keväänä sen, ettei kouluasioista voi puhua myöskään etävanhemman kanssa. Sekin on kuin juoksuhiekassa ponnistelisi. Etävanhempi ei tietenkään kamppaile samojen ongelmien kanssa kuin lähivanhempi, etävanhemman tehtävistä vaikeimpia lienee jättää pysyvä muistijälki itsestään lapsen mieleen, yrittää tutustua lapseen kymmenesosassa sitä aikaa, jonka lähivanhempi saa itselleen samaan tehtävään eikä viikonloppuisin ole läksyjä, joten hänelle on se ja sama, miten paljon lapsen kanssa asuva vanhempi joutuu tekemään työtä sen eteen, että lapsen oppivelvollisuus täyttyisi. Etävanhempi ei välttämättä huomaa niitä erityispiirteitä, jotka vaikeuttavat lapsen koulunkäyntiä, koska hän katsoo ne vain hurmaaviksi omiksi piirteikseen. Poika on vaan tullut isäänsä. Lähivanhemman tietoa lapsen rajoituksista ja erityispiirteistä vähätellään koko ajan: tuo on vaan tuollaista kukkahattupuhetta. Toiminnanohjauskortit ne vasta paskaa ovatkin! Oikeastaan koko kouluhomma on ihan pakkopullaa, tämän asenteen siirtymiseksi lapseen tehdään kaikki mahdollinen. Lähivanhemman on turha myöskään kertoa rutiineista ja niiden merkityksistä erityislapsen elämässä: kun ollaan etävanhemman luona, mennään nukkumaan milloin huvittaa jos ollenkaan eikä tarvitse syödä ruokaa tai pestä hampaita, jos ei lapsi itse muista. Kotiin palaa sunnuntaisin hyvin väsynyt lapsi, joka kiukuttelee kotona sääntöjen ollessa tavalliset, ei puhuta edes mistään natsikomennosta.

Opettajalle ehdotin viime palaverissa, että jospa minä sitten itse teen tästä lähtien lapseni läksyt niin pääsemme kaikki helpommalla. Hän ymmärsi sen huumoriksi. Kaikista muista en olisi ihan varma.

Kelpaanko minä

Kirjoitin tietokoneen työpöydälle muistilapun:

Haluan valmistua.

Haluan voida hyvin.

Haluan laihtua.

Se toimi hirveän hyvin viikon ajan, tein näitä kaikkia asioita eteenpäin.

Sitten äiti tuli käymään. Jo ovelta se huusi nauraen, että mikäs nörtti se noin paljon näyttöjä tarvitsee (näitä on kaksi). Nolona suljin ensimmäisenä muistilaput ja sitten myös kaikki muut avoinna olevat työasiat, ettei niillekin naurettaisi. Äiti nauroi myös korkkareille, jotka ovat huiman korkeat, kukonaskelkuvioiset ja ihanat, joten niiden ihanuuden takaisin houkuttelemiseen voi nyt mennä vuosi tai kaksi. Nekin lensivät kaappiin eivätkä komeile turhan päiten työhuoneen lipaston päällä. Kun olin juuri saanut sähköpostia, jonka mukaan en valmistukaan koskaan (käytännössä, teoriassa mahdollisuus on vielä olemassa), olin pahalla tuulella ja kun kerroin miksi, vastaus oli, että yritähän nyt jostain koulusta valmistua. Tomaatintaimistani selittelin jo ennen kommentteja, että ne eivät ole satotarkoituksessa istutettuja vaan ihan vaan huvikseen, eihän noin pienistä taimista mitään tule.

Tarvitseeko tähän nyt enää mitään sanoa.

Äkkilähtö tuli yllättäen

"Tilaamanne passi on saapunut. Noutopaikka on Tämän Kylän poliisiasema."

Ja ajatukset lähtivät välittömästi Suomen rajojen ulkopuolelle.

Missä sää oot, mä en oo siellä

Minusta oli hyvä näpäytys, kun Tare sanoi kiekkopojille, että olette nyt aika monien päiväkotilaisten esikuvia, muistakaa se. Pojat vastasi jotain, että öööörps ja halasi Tarjaa pitkään. Tuskin huomasivat, että pressa vittuili. Harvalle sellaista kunniaa varmaan suotu vajaa vuorokausi maailmanmestaruuden voittamisen jälkeen.

Ilmaveivaajien käytös oli mielestäni luokatonta, mutta minähän olenkin vain kukkahattutäti, niuhottaja, tiukkapipo, kalkkis, asioihinpuuttuja ja arvostelija. Ja ties mitä muita synonyymeja henkilölle, joka ei sulata suomalaista alkoholinpalvontaa. Kaiken saa anteeksi, kun on vaan ollut kännissä. Aina voi sanoa, ettei muista. Aina voi käyttäytyä, kuin ei muistaisikaan. Ilo ilman viinaa on teeskentelyä. Viis lapsista ja työssäjaksamisesta, mitä siitä jos ulkona paistaa aurinko, sohvan pohjalla on kiva maata koko päivä. Viinasta voi laulaa lauluja ja sillä voi hukuttaa kaikki ongelmansa.

Mitä enemmän on joutunut katsomaan humalaisia ihmisiä, sen vähemmän on jaksanut itse juoda, mikä on johtanut kohdallani lähes absolutismiin. Ihanneannos alkoholia oli ennen minun kohdallani kolme annosta, mutta se on pikkuhiljaa tippunut kahteen tai yhteen. Nyt ei huvita enää yksikään, elämäni on siis pilalla, kun en voi osallistua enää mihinkään suomalaisiin kemuihin. Ennen pystyin ostamaan kuusi tölkkiä, laitoin ne jääkaappiin ja join illan aikana hitaasti kolme, jolloin kaikki luulivat minun juoneen "tarpeeksi", koska loput kolme tölkkiä mahtuivat laukkuun piiloon. Olin siis sala-absolutisti, peittelin pakonomaisesti juomattomuuttani.

Jos minulla ei olisi pelkoa oman alkoholismin popsahtamisesta pintaan, olisin varmaankin liittynyt muiden seuraan ja alkanut itsekin juopotella aina, kun vapaat sen sallivat, minun kohdallani siis aika paljon. Tällä viikollakin olisin voinut olla kuusi päivää kännissä. Sehän olisi ollut lystiä. Ensi viikolla en olisikaan ehkä kyennyt sängystä ylös, muutta mitä siitä, harjoitus tekee mestarin.