Kesäkirjeenvaihtaja

Laitimmainen on valittu erään maakuntalehden kesäkirjeenvaihtajaksi. Kirjallista kunnianhimoa nostatellessa siis heinäkuuta kohti!

Muutenhän tässä tuntuu siltä, että elämää ohjaa joku muu kuin Laitimmainen itse, onneksi on kuitenkin kesä ja kärpäset, joten tilaa on ulkonakin olla ja elää. Rahanpuute estää matkailun, mutta kaupungin laitojen käveleminen ei onneksi mitään maksa.

Kolme sivua joka aamu

Kuten päihderiippuvaisen, ei myöskään läheisriippuvaisen ongelmaa myönnä eikä ratkaise kukaan muu kuin riippuvainen itse. On siis aloitettava jostakin.

Aamusivut, aloitan niistä. Olen kolmena aamuna kirjoittanut ulos itsestäni sitä ärtymystä ja kiukkua, jota tunnen ja jota en voi ulos itsestäni antaa ulos edes keskusteluissa ystävien kanssa, koska en vaan enää voi. Se on lukittu minuun sisälle ja sen uloskeplottelu vaatii juonittelua.

Tulin, näin, voitin.

Sain todistukseni, olen valmis. Pakotin perheen ulos syömään sen kunniaksi.

Nyt voin huokaista ja alkaa tekemään lisäsuunnitelmia, koska tämähän osoittaa, että minusta on vaikka mihin!

Kuinka mitään ei koskaan tule valmiiksi

Tunnin päästä on valmistujaisjuhlani. Se on ensimmäiseni koskaan. Minua pelottaa. Entä jos siellä ei olekaan mitään todistusta? Muiden nimet sanotaan ja minun ei? Meidän koulussa opiskelevat tietävät, että siellä sattuu ja tapahtuu ja kun oma valmistumiseni on ollut jo kahdesti tänä keväänä katkolla, kuitenkin viimeksi keskiviikkona jäin siihen luuloon, että kaikki on tehty ja todistus tulee tänään.

Käytännön huolen lisäksi minä hermoilen, koska en usko valmistuvani. Olen kolmenkymmenen ja olen jättänyt kouluja kesken enemmän kuin keskivertoihminen on aloittanutkaan. Olen sarjakeskeyttäjä. Olen onnistunut välttämään kaikenlaista valmistumista tähän asti, kaksivuotisen merkantin tutkinnon paperitkin lähetettiin jälkikäteen kotiin, silloin en juhlinut, koska tavoite oli kolmivuotisessa tutkinnossa seuraavana keväänä, jota ennen, yllätys, keskeytin. Yrittäjäkurssin jaksoin istua, vaikka sielläkin alkoi olla ilmassa turnausväsymystä kolmen kuukauden kurssin loppupuolella. Se ei tosin olekaan mikään ammattitutkintopaperi.

Työpaikoistani olen ottanut lopputilin työsuhteen näyttäessä "valmiilta" ja "varmalta" tai kieltäytynyt määräaikaisuuden uusimisesta. Olen vältellyt jopa viimeisiä työpäiviä, paniikkioireet ovat aiheuttaneet sairastumista (migreenin voi saada myös jännittämisestä) tai olen järjestellyt ylityövapaita viimeisiksi päiviksi.

Hyvänä harrastuksena pitämäni opiskelu avoimessa ammattikorkeakoulussa tai avoimessa yliopistossa tai kansalaisopiston kursseilla on säännöllisin keskeyttämäni asia. Muistaakseni venäjän kielen intensiivikurssin kävin loppuun saakka, mutta muuten olen jättänyt jopa menemättä ensimmäiselle kerralle.

Minä torpedoin itseäni jatkuvasti. En uskalla saattaa asioita loppuun. Mitä minä sitten tekisin, kun olisi paperi kädessä? Seuraako siitä todella tyhjyyden tunne, kaikki on lopussa ja edessä ei ole mitään? Saako siitä nauttia, että tekee jotain valmiiksi? Saako sillä kehua? Vai pitääkö vähätellä?

Tällä hetkellä näyttää vakavalta vähättelyltä. En ole kutsunut koulun juhlaan muita kuin poikani. En ole suunnitellut minkäänlaisia juhlia sukulaisille eikä enää tähän hätään ehtisikään. Miksi suunnittelisin, kun en itsekään uskalla uskoa siihen, että saan tänään todistuksen.

Valikoivaa syrjintää

En tiedä itkisikö vai nauraisiko, kun sama ihminen, joka vihaa tummaihoista R-kioskiyrittäjää, kuolaa naapurissa päivät pitkät pikkubikineissä aurinkoa ottavan venäläisen yh-äidin perään.

Rasistin ei tarvitse olla tasapuolinen tai looginen: jostain syystä ihanien thai-, venäläis- tai mistä vaan tulevien maahanmuuttajanaisten tulo Suomeen on mahtavaa, vaikka heillä ei olisikaan muuta työtä kuin ilahduttaa kauneudellaan suomalaisia (maksusta tai ilman). Sen sijaan bussikuskit hakataan, pizzerianpitäjiä päin syljetään ja siivoojia kiusataan kaatamalla roskiksia, jos ihonväri on väärä. Nämä palveluammatteihin hakeutuvat, usein miehet, elättävät työllään itsensä ja perheensä ja heidän voi kokea elävän "maassa maan tavalla", kuten nyt joka puolelta huudetaan. Silti he saavat joka päivä paskaa niskaansa.

Vähän yhtä viehättävää kuin miesporukan jutut siitä, miten homot ovat ällöttäviä, mutta lesboja voi katsella tuntikausia.

Valmennus! Menkää valmennukseen!

Olen löytänyt uuden huumeen, no jaa, ainakin tehokkaan korvikkeen valmiiksi hyvälle itsetunnolle.

Käyn valmennuksessa. Ei, en enää käy terapiassa, kävin kolme vuotta ja kaiketi nyt on myllätty riittävästi meikäläisen peikkoja, kaipa niitä voi sitten myllätä huonoina hetkinä itseksensä jos vielä tarvis on.

Valmennus sen sijaan katsoo tulevaisuuteen ja menneistä mukana kulkevat vain opitut asiat. Käyn muutaman kerran henkilökohtaisessa valmennuksessa yrittäjäkurssin tiimoilta, sieltä yhden kouluttajan kanssa on mahdollisuus opetella joitakin tunteja itsensäkehittämistä ihan ilmaiseksi. Kun vaihtoehto oli opetella taloushallintoasioita, tuhahdin ja ajattelin: kuka sitä rahaa tarvitsee, tärkeämpää on hyvä mieli! Ja tänä keväänä on ajoittain ollut paha ja välillä pahempikin mieli, joten tsemppaamista tarvitaan.

Toinen neuvoni on siis: menkää yrittäjyyskurssille, koska sieltä saa kaikenlaista apua ja tukea ja näköjään myös henkilökohtaista valmennusta, joka tekee hyvästä päivästäsi ihanan.

Tee itse ne läksyt jos ei lapsesi tee!

Erityislapsen kanssa eläminen on aika erityistä myös vanhemmalle. Esimerkiksi keskustelu läksyjen tekemisestä tavallisten lasten vanhempien, pienten lasten vanhempien tai lapsettomien kanssa, se muistuttaa kovasti pään hakkaamista seinään ja huutamista kuuroille. Se sattuu ja siitä tulee hölmö olo. Se on myös täysin turhaa.

Uutena ongelmana kohtasin tänä keväänä sen, ettei kouluasioista voi puhua myöskään etävanhemman kanssa. Sekin on kuin juoksuhiekassa ponnistelisi. Etävanhempi ei tietenkään kamppaile samojen ongelmien kanssa kuin lähivanhempi, etävanhemman tehtävistä vaikeimpia lienee jättää pysyvä muistijälki itsestään lapsen mieleen, yrittää tutustua lapseen kymmenesosassa sitä aikaa, jonka lähivanhempi saa itselleen samaan tehtävään eikä viikonloppuisin ole läksyjä, joten hänelle on se ja sama, miten paljon lapsen kanssa asuva vanhempi joutuu tekemään työtä sen eteen, että lapsen oppivelvollisuus täyttyisi. Etävanhempi ei välttämättä huomaa niitä erityispiirteitä, jotka vaikeuttavat lapsen koulunkäyntiä, koska hän katsoo ne vain hurmaaviksi omiksi piirteikseen. Poika on vaan tullut isäänsä. Lähivanhemman tietoa lapsen rajoituksista ja erityispiirteistä vähätellään koko ajan: tuo on vaan tuollaista kukkahattupuhetta. Toiminnanohjauskortit ne vasta paskaa ovatkin! Oikeastaan koko kouluhomma on ihan pakkopullaa, tämän asenteen siirtymiseksi lapseen tehdään kaikki mahdollinen. Lähivanhemman on turha myöskään kertoa rutiineista ja niiden merkityksistä erityislapsen elämässä: kun ollaan etävanhemman luona, mennään nukkumaan milloin huvittaa jos ollenkaan eikä tarvitse syödä ruokaa tai pestä hampaita, jos ei lapsi itse muista. Kotiin palaa sunnuntaisin hyvin väsynyt lapsi, joka kiukuttelee kotona sääntöjen ollessa tavalliset, ei puhuta edes mistään natsikomennosta.

Opettajalle ehdotin viime palaverissa, että jospa minä sitten itse teen tästä lähtien lapseni läksyt niin pääsemme kaikki helpommalla. Hän ymmärsi sen huumoriksi. Kaikista muista en olisi ihan varma.