Lääkkeen salattu voima

Minulla on lääkeidea, jolla parannetaan kaikki suomalaiset työikäiset masennuksesta, työuupumuksesta ja ylipainosta sekä vieroitetaan tupakasta!
Otetaan kalkkitabletteja ja laitetaan ne purkkiin, jossa lukee jokin hieno nimi ja lääkkeen kuvaukseksi mielialalääke. Sivuvaikutuksiin laitetaan ruokahaluttomuus, painon aleneminen ja tupakointihaluttomuus. Muita toivottuja vaikutuksia voidaan lisätä tarvittaessa. Lääkereseptiä kirjoittaessaan lääkärin tulee kertoa, miten tämä lääke on todella nopeavaikutteinen ja suorastaan ihmeitä tekevä.

Itse olen viime aikoina pohtinut, olenko osa jotakin täysin virheellisesti osaltani tulkittua lääketutkimusta. Olenhan käyttänyt useita mielialalääkkeitä noin 15-vuotiaasta lähtien muutaman vuoden jaksoissa. Jokaisen "hoito"jakson ja lääkkeen ohjatun käytön jälkeen olen "parantunut". Joksikin aikaa. Osittain tätä rumbaa selittää virheellinen diagnoosi kolmella ensimmäisellä hoitokerralla, mutta kuitenkin, minut on tulkittu tarpeeksi lääkittynä työkykyiseksi tai en ole enää ollut yhteydessä psykiatrian poliin (josta ei perään soitella). Lääkkeiden käytön olen lopettanut itsenäisesti täysin vastoin ohjeita joka ikinen kerta, myös viimeisimmän, terapiaa kolme vuotta sisältäneen hoitojakson jälkeen. Jos en olisi syönyt lääkkeitä, olisin luultavasti voinut lähes samalla tavalla. Perustan ajatukseni siihen, että nyt, kun oikeasti olen rauhoittavien (kotikäyttöön) ja piristävien (työkäyttöön) tarpeessa, niitä en ole hakenut eikä niitä olisi varaa ostaa ja minä olen JUST FINE. Tällä kertaa minulla on jo oikeaksi todettu kokemus siitä, että lääkkeistä tulee vain ongelmia: vedän ylikierroksille tai zombieksi.

Jätitkö vai tulitko jätetyksi?

11 tapaa jättää nainen, mainostaa uuden ohjelman pehmeä tunnari. Itse olen juuri jättänyt miehen, mutta käytännössä näytän hämäävästi sellaiselta, joka jätettiin, jäädessäni yhteiseen kotiin. Kukapa sitä omasta kodistaan (juuri ostetusta) lähtisi, eikö ole käytännöllisempää heittää se hankalampi tyyppi pihalle, varsinkin kun se ei ole osallistunut tämän kodin hankintaan taloudellisesti? Sitten se hakee tavaransa ja näyttää uhmakkaalta, sanoo, että yritähän nyt sitten pärjätä. Pärjätä?! Minä? Katto pään päällä, kiva työ, hyvä palkka. Paljon omia hyviä ystäviä ja iloinen mieli. Ja se tosiseikka, että MINÄ tein päätöksen, että nyt sinä mokasit viimeisen kerran, älä tule enää kotiin, muuta pois. Mitä sillä on väliä, jättikö vai tuliko jätetyksi? Älä provosoidu, nainen. Selittely vain pahentaa tilannetta.

Kaksinaamaekoilua

Kun syö luomulähiruokaeväänsä lounaalla, tekee hyvin itselleen ja muille. Kun taas pesee sitä tupperia kolme minuuttia juoksevan kuuman veden alla, tulee käyttäneeksi aika paljon enemmän vettä kuin toiset tällä pallolla koko viikolla. Ensimmäisen lauseen tekojen hyvyys kärsii, menee nolliin tai jopa miinukselle.

Sekosin vessapaperista syksyllä. Taloudessa en vastaa arkiostoksista, vaikka maksankin ne lähes kokonaan. Pyllyni olen pyyhkinyt luksuspehmeydellä, silkkikuiduin pehmennetyllä ja lumivalkoisella, kullalla koristellulla rullatulla turhakkeella, joka luultavasti ei edes maadu. Kun huuhdeltavat hylsyt tulivat osaksi mainosbudjetteja ja yhteiskunnallista keskustelua ja näin sellaisen myös omassa vessassani, koin hetken, jollaisia tällainen elämäänsä kyllästynyt henkinen mummo kokee tänä älyttömyyksien aikana lähes joka kolmas minuutti. Huokaisin ja pyöritin päätäni ja ajattelin, että kyllä ennen oli paremmin.

Päätin ostaa Luonnonystävän keltaista, suloisenkarheaa, hieman sormille riskialtista paperia. Se on riittävän hyvää ja halpaa ruokaa putkistoille, sanovatpa perheenjäsenet mitä tahansa. Kapinahenkisiä ne kyllä ovat, kermaperseet: jos en itse ehdi markettiin, vessassa komeilee paketillinen lampaankuvia ja huuhdeltavia hylsyjä ja "vain yksi riittää" -lupauksia.

Taistelu turhakkeita ja järjetöntä tuhlausta vastaan jatkuu, terveisin nimimerkki "Lantraan fairya, pesen kaiken etikalla ja sammutan kahvinkeittimen kun kahvi on tippunut. Aamulenkillä kerään tölkkejä ja pulloja."

Kesäkirjeenvaihtaja

Laitimmainen on valittu erään maakuntalehden kesäkirjeenvaihtajaksi. Kirjallista kunnianhimoa nostatellessa siis heinäkuuta kohti!

Muutenhän tässä tuntuu siltä, että elämää ohjaa joku muu kuin Laitimmainen itse, onneksi on kuitenkin kesä ja kärpäset, joten tilaa on ulkonakin olla ja elää. Rahanpuute estää matkailun, mutta kaupungin laitojen käveleminen ei onneksi mitään maksa.

Kolme sivua joka aamu

Kuten päihderiippuvaisen, ei myöskään läheisriippuvaisen ongelmaa myönnä eikä ratkaise kukaan muu kuin riippuvainen itse. On siis aloitettava jostakin.

Aamusivut, aloitan niistä. Olen kolmena aamuna kirjoittanut ulos itsestäni sitä ärtymystä ja kiukkua, jota tunnen ja jota en voi ulos itsestäni antaa ulos edes keskusteluissa ystävien kanssa, koska en vaan enää voi. Se on lukittu minuun sisälle ja sen uloskeplottelu vaatii juonittelua.

Tulin, näin, voitin.

Sain todistukseni, olen valmis. Pakotin perheen ulos syömään sen kunniaksi.

Nyt voin huokaista ja alkaa tekemään lisäsuunnitelmia, koska tämähän osoittaa, että minusta on vaikka mihin!

Kuinka mitään ei koskaan tule valmiiksi

Tunnin päästä on valmistujaisjuhlani. Se on ensimmäiseni koskaan. Minua pelottaa. Entä jos siellä ei olekaan mitään todistusta? Muiden nimet sanotaan ja minun ei? Meidän koulussa opiskelevat tietävät, että siellä sattuu ja tapahtuu ja kun oma valmistumiseni on ollut jo kahdesti tänä keväänä katkolla, kuitenkin viimeksi keskiviikkona jäin siihen luuloon, että kaikki on tehty ja todistus tulee tänään.

Käytännön huolen lisäksi minä hermoilen, koska en usko valmistuvani. Olen kolmenkymmenen ja olen jättänyt kouluja kesken enemmän kuin keskivertoihminen on aloittanutkaan. Olen sarjakeskeyttäjä. Olen onnistunut välttämään kaikenlaista valmistumista tähän asti, kaksivuotisen merkantin tutkinnon paperitkin lähetettiin jälkikäteen kotiin, silloin en juhlinut, koska tavoite oli kolmivuotisessa tutkinnossa seuraavana keväänä, jota ennen, yllätys, keskeytin. Yrittäjäkurssin jaksoin istua, vaikka sielläkin alkoi olla ilmassa turnausväsymystä kolmen kuukauden kurssin loppupuolella. Se ei tosin olekaan mikään ammattitutkintopaperi.

Työpaikoistani olen ottanut lopputilin työsuhteen näyttäessä "valmiilta" ja "varmalta" tai kieltäytynyt määräaikaisuuden uusimisesta. Olen vältellyt jopa viimeisiä työpäiviä, paniikkioireet ovat aiheuttaneet sairastumista (migreenin voi saada myös jännittämisestä) tai olen järjestellyt ylityövapaita viimeisiksi päiviksi.

Hyvänä harrastuksena pitämäni opiskelu avoimessa ammattikorkeakoulussa tai avoimessa yliopistossa tai kansalaisopiston kursseilla on säännöllisin keskeyttämäni asia. Muistaakseni venäjän kielen intensiivikurssin kävin loppuun saakka, mutta muuten olen jättänyt jopa menemättä ensimmäiselle kerralle.

Minä torpedoin itseäni jatkuvasti. En uskalla saattaa asioita loppuun. Mitä minä sitten tekisin, kun olisi paperi kädessä? Seuraako siitä todella tyhjyyden tunne, kaikki on lopussa ja edessä ei ole mitään? Saako siitä nauttia, että tekee jotain valmiiksi? Saako sillä kehua? Vai pitääkö vähätellä?

Tällä hetkellä näyttää vakavalta vähättelyltä. En ole kutsunut koulun juhlaan muita kuin poikani. En ole suunnitellut minkäänlaisia juhlia sukulaisille eikä enää tähän hätään ehtisikään. Miksi suunnittelisin, kun en itsekään uskalla uskoa siihen, että saan tänään todistuksen.