Jos ihminen elää perheessä tai parisuhteessa, jossa käytetään henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai on jonkinlaista vallankäyttöä, esimerkiksi uhkailua, syyllistämistä tai pakottamista, hän vammautuu henkisesti ja älyllisesti. Voin vannoa, että älykkyystesti näyttää eri lukemia, jos henkilö asuu hullun kanssa ja jos ei asu hullun kanssa. Voin todistaa tämän omalta kohdaltani: vuosien pelkotila ja ajatusten pyöriminen yhdellä radalla on tehnyt minusta typerän kanan, joka ei varmaan koskaan kykene muistamaan ihmisten nimiä tai vuosilukuja. Toivottavasti toivun vielä joskus.
Pahiten tämä näkyy lapsissa ja nuorissa, joiden kehitys on vielä kesken ja vammat jäävät pysyviksi, mutta sitä vähättelemättä, minua enemmän kiinnostava aihe on kaikki se valtava murskausvoima, jolla alistetaan sekä miehiä että naisia parisuhteissa, näennäisesti aikuisina, mutta oikeasti vain helkkarin isoina vauvoina. Se taantuminen ja pakeneminen tehdään myös uhrin omasta toimesta työntämällä pää syvälle omaan perseeseen.
Onhan sillä aikuisten älykkyyteen ja henkisyyteen valtava vaikutus, jos joutuu elämään henkisesti raskasta elämää. Aivot sopeuttavat ihmisen vallitsevaan tilanteeseen: jos voit paremmin, kun et ajattele, niin silloin luultavasti pikkuhiljaa lakkaat ajattelemasta. Rankoistakin tilanteista tulee normaaleja omassa päässä ja ne selitetään parhain päin. Aivoissa alkaa hidas tunnekeskuksen mätäneminen, jatkuva hätätilanne pitää adrenaliinin koholla ja päivittäinen selviytyminen vie kaiken energian: miten kehittäisit itseäsi, jos sinulla olisi jatkuvasti ikään kuin puukko kurkulla? Filosofointi on silloin aika kaukana, kun sydän tykyttää ja veri kohisee, ja ei, eihän se tilanne sellainen välttämättä käytännössä ole edes viikottain, että henkeä uhattaisi, mutta vaikeissa tilanteissa nyt tuppaa jäämään pakenemis/puolustus/hälytysreaktiotilaan pysyvästi. Jos hetkeksi rentoutuu, alkoholisti/narsisti/mustasukkainen puoliso/muu huono vaihtoehto järjestää kyllä elämääsi seuraavan katastrofin.
SIKSI siitä tilanteesta ei tahdo päästä pois. SIKSI se on niin vaikeaa. "Jätä se sika" ei riitä, eikä mikään apu, matka tai aika paranna ihmistä läheisriippuvuudesta, ellei hän valaistu jollakin aivan uudella tasolla. Tunnen naisen, jota aviomies on puukottanut kahdesti ja vielä hän rakastaa ja toivoo parempaa. Todellinen optimisti, mutta minkäs teet.
Se oma heikkous: kukaan muuhan ei voi tilannettasi katkaista kuin sinä itse. Jonkinlaisen uhrin asemassa pääsee kuitenkin helpolla: minun ei tarvitse olla aktiivinen, minun ei tarvitse toimia tai ponnistella, minähän olen vain uhri, minun elämäni vain on tällaista. Marttyyrin osa ei ole helppo, mutta se on näennäisesti helpompi kuin irrottautujan osa, kunnes irrottaudut ja tajuat, että se onkin kaikkea mitä haluat. Sitten siitä osasta tulee koko elämä: vapaushumala, vapausadrenaliini, jokainen päivä on lahja ja jokainen päivä on juhla.
Jos et kykene vapautumaan, kehitä positiivinen korvike riippuvuudellesi: vertaistukiryhmä, liikunta, vapaaehtoistyö. Jos se tarpeeksi vie aikaasi ja voimiasi, et enää jaksa pitää yllä riippuvuutta esimerkiksi alkoholistipuolisoosi: olet silloin korvannut pahan asian sydämessäsi hyvällä asialla ja saatat sillä päästä eroon siitä pahasta kokonaan.
Vasta kun vallan alta pääsee, ymmärtää vallan alla olleensa. Ja jos ei ole koskaan ollut vallan alla, ei vapautta tiedä niin paljon rakastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti