Tee itse ne läksyt jos ei lapsesi tee!

Erityislapsen kanssa eläminen on aika erityistä myös vanhemmalle. Esimerkiksi keskustelu läksyjen tekemisestä tavallisten lasten vanhempien, pienten lasten vanhempien tai lapsettomien kanssa, se muistuttaa kovasti pään hakkaamista seinään ja huutamista kuuroille. Se sattuu ja siitä tulee hölmö olo. Se on myös täysin turhaa.

Uutena ongelmana kohtasin tänä keväänä sen, ettei kouluasioista voi puhua myöskään etävanhemman kanssa. Sekin on kuin juoksuhiekassa ponnistelisi. Etävanhempi ei tietenkään kamppaile samojen ongelmien kanssa kuin lähivanhempi, etävanhemman tehtävistä vaikeimpia lienee jättää pysyvä muistijälki itsestään lapsen mieleen, yrittää tutustua lapseen kymmenesosassa sitä aikaa, jonka lähivanhempi saa itselleen samaan tehtävään eikä viikonloppuisin ole läksyjä, joten hänelle on se ja sama, miten paljon lapsen kanssa asuva vanhempi joutuu tekemään työtä sen eteen, että lapsen oppivelvollisuus täyttyisi. Etävanhempi ei välttämättä huomaa niitä erityispiirteitä, jotka vaikeuttavat lapsen koulunkäyntiä, koska hän katsoo ne vain hurmaaviksi omiksi piirteikseen. Poika on vaan tullut isäänsä. Lähivanhemman tietoa lapsen rajoituksista ja erityispiirteistä vähätellään koko ajan: tuo on vaan tuollaista kukkahattupuhetta. Toiminnanohjauskortit ne vasta paskaa ovatkin! Oikeastaan koko kouluhomma on ihan pakkopullaa, tämän asenteen siirtymiseksi lapseen tehdään kaikki mahdollinen. Lähivanhemman on turha myöskään kertoa rutiineista ja niiden merkityksistä erityislapsen elämässä: kun ollaan etävanhemman luona, mennään nukkumaan milloin huvittaa jos ollenkaan eikä tarvitse syödä ruokaa tai pestä hampaita, jos ei lapsi itse muista. Kotiin palaa sunnuntaisin hyvin väsynyt lapsi, joka kiukuttelee kotona sääntöjen ollessa tavalliset, ei puhuta edes mistään natsikomennosta.

Opettajalle ehdotin viime palaverissa, että jospa minä sitten itse teen tästä lähtien lapseni läksyt niin pääsemme kaikki helpommalla. Hän ymmärsi sen huumoriksi. Kaikista muista en olisi ihan varma.