"Enhän mä oo sun äitis"

Vuoden rankimmat bileet on selvitty, hädin tuskin. Vuosi vuodelta tämä on vaikeampaa, tämä "teeskentelen, että tämä on ihana päivä" ja "tämän pitäisi koskettaa myös minua"-päivä.

Äitienpäivä herättää muuten melko tavallisesti raksuttavissa aivoissani ylenpalttista hermopainetta. On useita syitä, miksi äitienpäivästä olevinaan pitää stressata.

1. äiti-lapsisuhde, äiti-Laitimmainen. Sehän on mitä on, päällisin puolin okei, mutta sisällä kuohuu ja kutisee. En tiedä, voiko mistään syyttää äitiä vai onko oma hermorakenne niin huono, ettei kestä normaalia elämää ja näin ollen on aivan sama, minkälaisissa helmoissa olisin varttunut, täyspäistä tuskin olisi saanut edes pumpulissa pitämällä. On kuitenkin oman pään kannalta parempi, että edes osasta pimeyttä syyttää muita kuin itseään.
2. äiti-lapsisuhde, Laitimmainen-juniori. Sekin on mitä on, ongelmia on jos jonkinlaisia ja osa niistä kaiketi johtuu osaamattomuudesta äitiuralla, osa lapsen ja äidin luonteiden eroavaisuuksista ja osa johtuu määrittelemättömistä asioista. Yksitoista vuotta ja niistä noin puolet jos jonkinmoista taistelua, enimmäkseen henkistä.
3. traumaattiset äitienpäivät, mm. se oma ensimmäinen äitienpäivä, jonka sain viettää yh-äitinä lapsen ollessa 5 kk. Se oli todella huono päivä ja se on leimannut kaikkia äitienpäiviä sen jälkeen.
4. lahjat, annetut. Ainahan sitä miettii, mitä veisi äidille tai mummille, joilla on jo kaikkea ja ensin mainitulla aika lailla kaikenlaista ylimääräistäkin. Viime vuosina luovuus on kuihtunut kukkien suuntaan ja siinäkin vaihtunut leikkokukkakimpuista istutettaviin kesäkukkiin. Jos ei osaa olla sydämellinen, voi olla edes käytännöllinen.
5. lahjat, saadut. Ilmeisesti tai toivottavasti lahjojen määrä on kääntäen verrannollinen siihen, minkä verran minua rakastetaan. Muuten voin lopettaa urani äitinä ja vaimona, sillä olen aivan paska. Lahjahan edellyttää etukäteissuunnittelua, johon juniori ei ole ollut vielä riittävän kehittynyt (korteista kyllä täytyy sanoa, että ne ovat olleet hienoja, siitä plussaa) eikä kassavaratkaan ole olleet riittävät, viikkoraha kun menee nallekarkkeihin lyhentämättömänä. Miehenpuoliskot taas on olleet yllättävän ymmärtämättömiä vihjailuille ja jopa suorille ehdotuksille eikä se ääneen toivottu lahja koskaan korvaisikaan sellaista lahjaa, josta voisi iloisesti yllättyä (ihan tosi, mikä tahansa koru tai kukka tai jokin ihana asia, josta kuka tahansa nainen ilahtuu) (jos ei mitään keksi niin annan vinkin: iltapäivälehdet esittelevät sivukaupalla krääsää, josta voisi edes teeskennellä ihastuvansa ja varoittavat niistä paituleista ja muista perusvirheistä).
6. Facebook. Ei riitä, että koet syyllisyyttä ja kiukkua, pettymystä ja surua. Lisäksi voit lukea jokaikisen ystäväsi FB-statuksesta, miten heidän on viety ulos syömään, lahjottu ja pussailtu ja lapset ovat olleet ihania ja leiponeet kakkua keskenään ja mies on siivonnut keittiönkin ja kaikkea ihanaa! Voi puspus, miten ihana päivä!
7. Uusperhe. Illan pimeinä tunteina keksin vielä miettiä, vihaavatkohan miehen lapset minua. Päädyin siihen lopputulokseen, että luultavasti. Positiivisuus olisikin perseestä.

Ehdotankin siis, että ensi sunnuntaina otetaan uusiksi ja tällaiset epäonnistuneet naisenpuolikkaat päästetään ryömimään takaisin peiton alle vollottamaan ja kieriskelemään itsesäälissään ja heidät houkutellaan takaisin elävien kirjoihin kahvilla, suklaakakulla ja kuohuviinillä, lahjotaan kukilla ja timanteilla. Bonuksena vielä askarrellaan kunniamerkki "Maailman säälittävin äiti".